Ihoni höyryää saunan jäljiltä. Avaan kaksi ruutua parvekelaseja ja pyyhe käärittynä lanteilleni nautin luonnon ensi vihreydestä. Suomen toukokuu näyttää parhaat puolensa, vaikka taivas onkin juuri nyt harmaan sateen kyllästämä. Tätä kestää vain hetken, tuumaan.
Alkuvuosi monenlaista ruuhkaa takana. Työtä, unelmien tavoittelua, tasapainon hakemista – elämän arkea. Mukana niin erehtymisiä kuin onnistumisiakin. Miten kaikki oikein menikään?
Autoinko ihmisiä ympärilläni? Saavutinko tavoitteitani ja osasinko olla itselleni armollinen? Vietinkö riittävästi aikaa rakkaitteni kanssa? Osasinko arvostaa sitä aikaa ja niitä mahdollisuuksia, joita minulle annettiin? Mitä tästä kaikesta jää jäljelle, kun minusta aika jättää?
Suljen silmäni. Pysähdyn. Tihkuava alkukesän sade tuoksuu luonnon raikkaille sävyille. Tunnen virkistävät pisarat käsivarsillani ja kasvoillani. Onko aistittavissa jo ripaus ajetun nurmen tuoksua? Tuskin sentään. Muuttolintujen viserrys kantautuu sulosointuina korviini. Ihmeellistä, mistähän ne mahtavat puhua. Tiedän, että en tiedä.
Vedän syvään henkeä, avaan silmäni ja kohdistan katseeni kaukaisuuteen. Sisältä kuulen vaimoni ja elokuussa 4 vuotta täyttävän tyttäreni hersyvän naurunremakan. Kaikki on hyvin. Mieleni valtaa suunnaton onnellisuus.
Elämä on tässä.
